Kiitos Ghana.

Viimeisen postauksen ja kaiken kokoamisen aika.

Nyt on oltu tasan 13 päivää Suomessa ja nyt toisen viikon puolella kotiinpaluushokki on alkanut helpottaa hitusen. Mutta voi pojat kun koko kotiinpalu oli/on hankalaa.

Kotona asiat on samalla tavalla pohjimmiltaan, mutta jotain ulkoisia asioita on muuttunut.
Puolessa vuodessa elämät on täällä mennyt eteenpäin, mutta tavallaan ei.
Hirveesti on tapahtunu mutta tietyllä tavalla kaikki näyttää samalta. 

Fiilikset on tosi hämmentävät. Ristiriitaset. Mietin että johtuukohan se ehkä siitä miten Suomi-Siiri ja Ghana-Siiri yhtäaikaa koittaa nähdä tuttuja paikkoja. Ennen Ghanaa ollut Siiri meinaa automaattisesti tulla takaisin, mutta Ghanan jälkeinen Siiri taas näkee samalla aikaa kaiken uusin silmin ensimmäistä kertaa.
Välillä tuntuu, että meinaan loksahtaa entiseen takaisin, koska kaikki tuntuu niin samanlaiselta ja tuntuu että en ehkä ollutkaan koko Ghanassa. Yhtäkkiä tuntuu vaan niin kaukaselta koko ajatus siitä. Tuntuu että täytyy jotenki taistella unohdusta vastaan, mutta kuitenki tajuan että ei se muutos mikä mussa on jo tapahtunu lähde minnekään ja se on fakta että olin Ghanassa eikä ne muistot sieltä katoa mihinkään. Se on vaan tätä. Kulttuurishokkia? Kestää vähän aikaa että tajuan mikä paikka mulla täällä nyt on tällasena 'uutena' ihmisenä, näitten ihmisten ja ympäristön kanssa.

--- 

Viimeisten parin kuukauden aikana Ghanassa, -niin kuin täällä kerroinkin-, pohdin paljon kotiintuloa ja että mitä siitä tunnen ja välillä kotiintulo tuntu ihan ookoolta. Kuitenki ku lähtö läheni, viikko viikolta tuntu enemmän vaan siltä etten halua lähteä. Erityisesti jäähyväiset lasten ja koko projektin ihmisten sekä kavereiden kanssa oli mulle hankalat ja sitten kun piti Lilille ja Mariekelle sanoa heipat lentokentällä, oli se kaikista hankalinta. Niistä kahdesta tuli mulle ku kaks uutta siskoa.


Oonki ollu ihan hirveen onnekas koko reissun ajan, sillä missään vaiheessa mulle ei tullu varsinaista koti-ikävää ja muutenkin kaikki yleisesti meni tosi hyvin, oli se sitten oman asenteen tai jonkun muun takia, en tiedä, mutta olin enemmän tai vähemmän onneni kukkuloilla koko puolen vuoden ajan! En kadu yhtäkään kuluttamaani senttiä siihen että pääsin Ghanaan lähtemään. En mitään.

💖

---

Tottakai kaikki ei ollu kokoajan mahtavaa, niinku elämässä nyt ei yleensäkään oo.
Oli tylsää ja ei ois huvittanu mennä töihin, malaria oli kamala, riidat ihmisten kanssa ei ollu kivoja, projektin sisäisten ongelmien kanssa meinas mennä hermo, lomalla oli pelottavia kokemuksia ja muutenkin eteen heitettiin semmosia juttuja koko ajan, että suurimman osan ajasta keikuin mun mukavuusalueen rajoilla ja sen ulkopuolella ja sillon ei ollu itsellä rauhallinen olo.
Loppujen lopuksi kuitenki juuri sen takia, että sain kasvatettua omaa mukavuusaluetta isommaksi, että sain haltuun uusia alueita itsestä, teki noistakin kokemuksista kullanarvoisia. Niinhän se menee että hankalista asioista oppii eniten.

Siinä mielessä just kaikki kliseet siitä, miten tällaset kokemukset (/matkustelu yleensäkin) auttaa löytämään itsensä ja oppimaan itsestä niin paljon uusia asioita, on totta. Ainakin mun kohdalla.

Yks uskomattomimmista asioista itelle oli myös se, miten tein meidän pienestä huoneesta kodin, tietynlaisen turvapaikan, itselle. Tein kodin Ghanaan. Sain uuden erilaisen perheen ja uusia ystäviä. Sopeuduin ja opin elämään täysin erilaisessa kulttuurissa ja ympäristössä. Opin kahta uutta kieltä (joskin haaveilin oppivani vielä vähän enemmän twitä) ja voitin pelkoja, epäluuloja ja rikoin omia rajoja. Itkin ja nauroin. Nautin elämästä. Oikeasti nautin. 
Ghanaan lähteminen oli ja tulee olemaan yks mun parhaista päätöksistä tässä elämässä.


Kiitos Ghana. Mä palaan pian.