Yli kuukausi ja lapset.

Yli Kuukausi Afrikassa. Yli Kuukausi Ghanassa. Mitä?

Hämmennystä. Kiitollisuutta. Sairastelua. Mietteitä. Ja vielä vähän enemmän mietteitä.
Hikeä. Kuumuutta. Sähkökatkoja.
Tanssia. 
Uusia ystäviä. Musiikkia. Saksan kieltä. Twitä. Jännitystä.
Naurua. Paljon hymyjä. Raivoa ja vihastusta. Kärsimättömyyttä. Keskusteluja. 
Aikaisin heräämistä. Riisiä. Paljon riisiä. Myrskyjä.
Stressiä. Rauhoittumista. Tylsyyttä. Uusia asioita. Mahatauti.

Ja rakkautta.

Yks päivä tässä noin viikko sitten koulubussissa istuessa lapsia viedessä kotiin erityisen rasittavana päivänä mun kehoon vaan valu ihan odottamatta tietosuus siitä että tää on oikeesti nyt mun arkea täällä. Ja tää on nyt mun koti.  Ihanniinku Suomessa Oulu ja Muhos hoodit missä ennen pyörin, nii nyt pyörin täällä. Kaikki tää "mökkielämään" Suomessa verrattava elo, nää pikkukylät jotka koulubussi kiertää hakiessa lapsia kouluun, nää tutut naamat ja myös vähemmän tutut naamat joita joka päivä tervehin ja joiden kanssa vaihan kuulumisia, trotrot, lapset - koulun sekä orpokodin - ja kaikki eri kojut joita tässä ympäristössä on ja missä niistä tiedän tarpeitten mukaan käydä. Ei enää tunnu siltä että okei, oon täällä Kumasissa vaan muutaman viikon ja sitte vaihdan taas paikkaa. Ei, vaan mää asun täällä. Oon töissä täällä! Ja siltä se nyt myös tuntuu. Itseasiassa tuona päivänä tää tajuaminen muutti kyllä itseasiassa mun asenteen siihen päivään ja sit illalla tunsin vaan kiitollisuutta siitä että mulla on mahdollisuus kokea tällasiaki asioita.

Mindset on muutenki ollu kyllä vähän koetuksilla viimesen viikon ajan enemmän tai vähemmän erinäisistä syistä.

Joinakin aamuina lapset on hankalia: kestää ikuisuus päästä kodilta lähtemään ja kävellä 300-400m koulubussipysäkille syystä jos toisesta. Joku itkee, ei halua lähteä kotoa, ei suostu kävelemään, toinen ei suostu antamaan canteen-rahaa, toinen varastaa toisen ruokaa, härnää, lyö tai tappelee muuten vaan. Sitten pysäkillä pätee perussääntö: mitä isommat, sitä pienet perässä ja tämähän tietenkin aiheuttaa ongelmia sillä mun lapset on 3-4 ja 7 vuotiaita joten isotkaan ei ole kovin isoja ja tietenki hirveen luovia tekemisissään ja yrittäessään huijata mua 😃

Joinaki aamuina kaikki menee taas hyvin ja sujuvasti ja sisarukset auttaa toisiaan ja isommat pienempiä ja pienet jakaa tikkareita keskenään ja sillon sydän vaan sulaa. Tai kun joku tietty pieni itkee ja tulee hakemaan susta turvaa kädet ojossa, tai haluaa sun syliin istumaan ja nukahtaa siihen tai vaikka päivän päätteeksi heiluttaa ja hymyilee sulle hyvästiksi. Lapset tekee päivistä uuvuttavia, mutta osaa ne kyllä myös piristää ja saada sydämiä pakahtumaan 💗